Seitsemän veljestä

Kesä on livahtanut ohi vauhdilla. Pähkähullu helle kesti ja kesti, nyt tuntuu aika hyvältä tämä pilvistä ja 11 astetta.

Kesällä sai selkeästi jättää nämä lapsentekoajatukset lepäämään kun hoitopaikka oli kiinni. Nyt kesätaukojen loputtua täynnä optimismia aloiteltiin taas uudestaan, ensimmäisellä IVF hoidolla. Oltiin psyykattu itsemme niin täyteen luottamuksen tilaan että lähinnä jännitettiin kuinka monta alkiota laitetaan pakastimeen ja mitähän niille sitten pitää tehdä jos tärppää heti jne. Jännitti kovasti se munasolujen punktio. Lääkkeet saivat pään vähän pöpperöiseksi mutta kipulääke tepsi kohtalaisen hyvin. Toisen puolen punktio vähän sattui kutenkin. Saaliina seitsemän hienoa munasolua! Ja nättejä siittiöitä riittämiin. Hyvillä mielin kotiin, rakas puoliso oli huomaavainen ja avulias, ilta hömppää telkkarista ja suukkoja.

Seuraavana päivänä soittelin kysyäkseni tulosta ja hoitajan ääni muuttui keskittyneen positiiviseksi. Pyysi odottamaan hetkisen ja kertoi että lääkäri soittaa hetken kuluttua kun vapautuu. Aika selvä juttu siinä vaiheessa, mutta kuitenkin vielä yritin roikkua pelastusrenkaassa ja kuvitella että alkiot ovat varmaan huonompilaatuisia ja ehdottavat kahden siirtoa yhtä aikaa. Eipä aikaakaan kun tuli "valitettavasti tällä kertaa ikävämpää kerrottavaa". Ei yhtään hedelmöittynyttä. Iltapäivä ja ilta meni silmät punaisina ja nenä tukossa. Meidän seitsemän veljestä vedettiinkin vessasta alas.

Onneksi vielä seuraavakin päivä oli sairaslomaa, ei enää kipuja ja fyysinen vointi jo hyvä. Mutta niin surullista ja raskasta. Yritän ajatella positiivisesti, kyllä tästä vielä eteenpäin päästään. Pari pakollista taukokuukautta tulee eteen taas. Yritetään kai vielä ICSI, mutta siihenkään ei mitään varmuutta ole luvattu. Ihan oikeasti lapsettomiksiko tässä jäädään? Surffailen adoptiosivuilla. Meistä tulisi varmasti hyvät vanhemmat silläkin tavalla.

Ajatuksia lapsettomuudesta ja lapsellisuudesta

Kukuin valveilla yömyöhään eilen ja lueskelin lapsettomuuskeskusteluja ja -blogeja. Siinä sivussa popsin jalopenoja puoli purkillista, minkä jälkimainingeista saan nyt nauttia. Erityisesti keskusteluissa moni kirjoittaja tuntuu olevan hirvittävän vihainen ja katkera lapseton. Tietysti keskustelujen yksi tärkeä tarkoituskin on saada tuulettaa omaa ahdistustaan vaikean asian kanssa, mutta joissain tapauksissa nämä aggressiivisimmat tapaukset hyökkäävät voimakkaasti sellaisten kirjoittajien kimppuun jotka edes yrittävät pitää muitakin asioita elämässään tärkeinä. Puhumattakaan jos joku lapsia jo saanut uskaltautuu lausumaan mitään mihinkään liittyen. En haluaisi tulla katkeraksi lapsettomaksi. En halua kuulua samaan joukkoon heidän kanssaan. En saa heidän vihastaan henkistä tukea itselleni.

Siinä vaiheessa kun saimme itse tietää lapsettomuusongelmastamme, oli kolme läheisintä ystäväpariskuntaa raskaana ja neljännellä kaksi leikki-ikäistä. Aikaisemmin sovittu illanvietto heidän kanssaan tuntui raskalta. Nieleskelin kyyneleitä ja en pystynyt halaamaan heistä ketään. Viritin väkisin iloista hymyä huulille. Jollain tapaa erityisesti raskaus tuntui vaikealta ajalta. Selvästi vähensin aktiivista yhteydenpitoa heidän suuntaansa. Nyt kaikki lapset ovat syntyneet ja lähipiirissä on luonnollisesti melko dominoivana keskustelunaiheena pienen vauvan hoito. Tilanne on mystisesti helpompi kun nuo vauvat ovat omia erillisiä ihania yksilöitään.

Edelleen kuitenkin rakkaisiin ystäviini, tuoreisiin äiteihin, on ajoittain haastavaa suhtautua. Olen kai alitajuisesti loukkaantunut heille siitä että he ovat siirtyneet omaan maailmaansa ja jättäneet minut ulkopuolelle. Meidän välisemme suhde on muuttanut luonnettaan ja tärkein tukiryhmäni on kaikonnut ulottumattomiini. En tahtoisi hyväksyä että näin on, mutta tuo tunne ei ole järjellä komennettavissa pois. Samanaikaisesti olen aidosti iloinen heidän lapsistaan ja siitä että he saavat nyt elää tuota elämänvaihetta. Kuukautiskierron vaiheesta riippuen toki kiinnostukseni kakan koostumukseen vaihtelee.

Muut raskaana olevat tai pienten lasten äidit eivät herätä juurikaan samanlaisia tunteita. Tapaan työssäni paljon vauvoja ja leikki-ikäisiä ja heidän äitejään. Minusta se on ihanaa. Koskaan ei tarvitse virittää väkinäistä hymyä huulille vaan vauvat ovat vaan tosi ihania. Etäisempien sukulaisten tai tuttujenkaan vauvauutiset eivät nyt niin kovin voimakkaasti hätkäytä. Edes aborttia harkitsevia raskaana olevia kohdatessa en ole kokenut että se olisi minulta jotenkin pois. Henkilökohtainen suru niillä naisilla tuon päätöksen eteen joutumisesta on vain niin inhimillistä että päällimmäiseksi tunteeksi nousee myötätunto.

No, nyt on lauantai, päivistä hienoin! Huomenna pääsemme tapaamaan taas koko lapsellisten konkkaronkkaa, mutta tämä päivä on parisuhdepäivä. Kunhan rakas mieheni vain eilisen poikain illan jälkeen saa promillet laskemaan sille tasolle että pääsee viettämään sitä kanssani... No. Tämä aamu on minun aamuni!

Herkkuhetkiä

Viinilasillinen hupenee ja ilta pitenee. Istuskelen surffaamassa netistä inspiraatiota huomista armotonta herkuttelua varten. Tulossa on pitkän kaavan mukaan ruuanlaittoa ja nautiskelua, ihan vain meidän kahden kesken. Järjettömän kallis ja odotuksia herättävä viinipullollinen on muhinut kaapissa reilun vuoden odotellen sopivaa hetkeä. Nyt pitää (ja saa) pohdiskella herkulle kaveriksi arvoisensa kumppanit. Onneksi ahkeria blogisteja löytyy joten näyttää että houkutteleva punainen ranskalainen saa miellyttävää seuraa. Vesi kohoaa jo kielelle.

Herätyskello on viritetty soittamaan heti aamusta että päästään tien päälle ja suuntaamaan kauppahallia kohti. Hallissa viihtyisin vaikka aamusta iltaan. On ihanaa kiireettä vaellella notkuvien tiskien välissä, haistella tuoksuja, maistella ehkä vähän juustoja, ihailla raikkaita kaloja ja meheviä lihoja. Ihan tyhjin käsin ei pääse koskaan lähtemään kotiin vaikka ei olisi erityistä tarvetta millekään. Vähintäänkin rapeakuorista leipää ja kielen mennessään vieviä leikkeleitä on pakko saada mukaan, ihan milloin vain. Ja joo, juustoa. No, tällä kertaa pitää pitää katse kellossa että ehditään saman vuorokauden aikana vielä kotiin kokkailemaan herkullista burgundilaista lihapataa. Ja toast skagenia. Ja niitä juustoja.

Mukavaa kun on vapaa viikonloppu. On tässä kahden hengen perheessä aina iloisetkin puolensa. Kivaa kun saa olla täydellisen itsekeskeinen ja keskittyä pelkkään aistien ilotteluun, toisen ja itsensä hemmotteluun. Lauantaina saa syödä ja juoda itsensä nirvanaan ja sunnuntaina potea seuraamuksia vaikka koko päivän. Syödä krapularuokaa. Olla sohvaperunana ja suukotella.

Lumi sulaa, kevättä ilmassa?

Maaliskuu on koittanut ja ensimmäiset lumiukot pihalla. Koko talvi on pakastanut niin reippaasti ettei edes lumipalloa ole saanut puristettua. Pieni tihusadekaan ei oikeastaan haittaa. Vaihteeksi ihan jees. Päivät pitenee kuin salavihkaa. Linnut sirkuttaa ihan mahdottomasti. Naapuruston kissa ei ole näyttäytynyt pitkään aikaan, vieläköhän se köllöttelee uuninpankolla kotosalla? Pikkulinnut uskaltaa hyppiä näkyvillä, kunnes ensimmäinen joutuu surman suuhun. Elämän kiertokulkua. Katoilta putoilee lunta ja jäätä. Tosi korkea harja ja superliukas peltikatto. Silti lumi on tarrautunut tiukasti kiinni. Hentoinen kauhukuva aamuisin siitä että postinkantaja pötköttää lumikuorman alle tampattuna postilaatikoiden edessä. Toistaiseksi vielä postinkantajalla on ollut onnenpäivät...

Ei, kyllä se tätä on edelleen...

Kesää ja kärpäsiä jo odotellaan

Valvomista, citymummeleita ja varasuunnitelmia

Kello on kohta yksitoista ja mies nukkuu. Appivanhemmat naapurihuoneessa. Ei väsytä. Tosi kylmä päivä tänään ja yksinäinen lämmityslaite hurisee alakerrassa. Naapurista kuuluu kolinaa ja lasten ääniä. Yksittäinen auton ääni. Huomenna on tiedossa teatteria ja hyvää ruokaa. Kiva kun on viikonloppu kokonaan edessäpäin. Kunnan työmuurahaisena töissä nypityttää. Aika usein. Viikonloput tulee tarpeeseen. Vielä ei stressikierrokset ole ihan niin korkealla että perjantai-iltana murehtisi tulevaa maanantaita. Sitäkin välillä oli ilmassa. Mutta nyt on ihanaa kun edessä on kaksi kokonaista päivää ilman suurempia velvollisuuksia. Surffailen netissä ja lueskelen satunnaisia blogeja.

Eilen oli taas hoitopäivä. Jos olisi onnekkaita siimahäntiä liikenteessä tällä kertaa. Kävin Stockalla syömässä salaattia päivällä. Mummeleita ja pappoja istuskeli pöytien ympärillä siemailemassa viiniä puoliltapäivin. Ja leivonnaisia. Turkishatut päässä. Edessäni olevassa pöydässä istui nuori nainen selaillen papereitaan. Viisi ihmistä peräkkäin kävi kysymässä olisiko pöydässä tilaa. Nainen vastasi kaikille myöntävästi. Kaikki istuivat pöytään ja ponnahtivat minuutissa ylös siirtyäkseen toiseen pöytään. Viimein pariskunta istahti pöytään. Ensin vierekkäin. Sitten mies kiersi pöydän istuakseen rouvaansa vastaan. Muutti mielensä ja sittenkin istui takaisin viereen. Levotonta liikehdintää. Saivat kai syödäkseen kuitenkin. Nuori nainen luki papereitaan.

Makuuhuoneessa sänky natisee. Mies kääntyilee unissaan.

Esimies hymyili aamulla merkitsevästi tervehtiessään. Tai hymyili ihan vaan tavallisesti. Tai merkitsevästi? On hankalaa salata asioita ihmisiltä joita näkee päivittäin. Esimies on ainoa joka tietää. Oliko hymy siksi merkitsevä vai ihan vaan tavallinen? Paranoian poikasia ilmassa. Olen tehnyt mahdollisten pettymysten jaksamiseen varasuunnitelmaa. Suunnittelen Espanjan matkaa. Matka menee mönkään jos tärppää. Jos ei tärppää, ei harmita niin paljoa jos lähtee Espanjaan. Ja jos tärppää, Espanjaan pääsee myöhemminkin. Hieno suunnitelma. Nyt pitäisi vielä saada perusteltua esimiehelle miksi olisi tärkeää päästä Espanjaan.

Parista kolmeksi?

Löysimme toisemme, kaksi aikuista. Molemmat jo tottuneet omiin arkisiin ympyröihimme, yhden hengen talouksiin. Arki toi meidät yhteen ja huomasimme että omista tottumuksista ja vaatimuksista ei ollutkaan niin vaikeaa tinkiä. Kaikki loksahti paikalleen, aikaisemmat harhailut olivat kummallekin opettaneet tunnistamaan sen mitä oikeasti haimme. Muutimme pian samaan osoitteeseen. Samanlaiset lasit ja haarukatkin oli jo valmiiksi. Oli helppo olla toistemme kanssa. Mentiin naimisiin "salaa" kahdestaan. Pidettiin jälkeenpäin iloiset juhlat. Lennettiin häämatkalle toiselle puolelle maapalloa ja ihmeteltiin tuhansia neonvaloja, miljoonakaupunkeja, varjoisia kujia ja vuoriston rauhaa. Löydettiin isompi koti. Yritettiin kasvattaa tomaatteja. Ja yrttejä. Huonohkolla menestyksellä. Korianteri menestyi yllättäen. Tupa oli rakkautta tulvillaan. Tänne sopisi lapsenkin tulla.

Lasta ei kuulunut vuoteen ja lähdettiin selvittelemään asiaa. Syykin löytyi. Lapsia ei saataisi perinteisin menoin. Otettiin tieto vastaan aika rauhallisesti, ehkä se vähän helpottikin oloa. Samanaikaisesti lähimmät ystävät pölähtivät kaikki yhtäaikaa raskaaksi. Pyöreät mahat ympärillä tuntuivat ahdistavilta. Kun lapset viimein syntyivät, tuntui helpommalta. Kaikki tietävät että meillekin lapsi olisi tervetullut, mutta kukaan ei kysele enää mitään. Onneksi.

Hoidot ovat meille ainoa vaihtoehto. Oltiin taas aivan alussa. Tutustumassa omituiseen uuteen maailmaan, jossa siittiö menee klinikalle ennen kahdeksaa ja munasolu saapuu paikalle pari tuntia myöhemmin. Jossa sen kolmannen videon yli kannattaa kuulemma hypätä. Ja jossa "kohta voi vähän nipistää". Nipistihän se.

Lähipiiristä ja kauempaakin kuulee lukuisia lapsettomien tarinoita. Uuvuttavaa vuosia kestävää vuoristorataa, jossa kivutaan toivon ja odotuksen huipulle ja rysähdetään kerta toisensa jälkeen syvälle pettymykseen. Pelottaa onko se omakin osa. Kuinka kauan sellaista voi kestää. Järki sanoo että pettymyksiä väistämättä tulee. Mieli on kuitenkin järjenvastaisen optimistinen. Miksei muka meillekin voisi tapahtua ihme. Eikös tässä olla kuitenkin synnytty onnellisten tähtien alla? Täsmällisesti alkava verinen tiputtelu, eikö se kuitenkin voisi olla jotain muuta kuin kuukautiset?

Sadetta sisällä

Viikonloppuna nukuin pitkään. Raukeat venyttelyt sängyssä, ihan heti ei jaksa pompata ylös. Kuuma suihku kaikessa rauhassa. Melkein puoliltapäivin hipsin keittiöön laittamaan kahvipannua tulelle. Nenään osui erikoinen tuoksu; kuin vanhassa pölyisessä aitassa sateella. Ulkona on kipakka pakkanen, mutta syrjäsilmään osuu ikkunan takana ripotteleva vesisade. Pöytä ikkunan edessä lainehtii vettä. Nyt tässä on jotain outoa. Eihän se sade olekaan ulkona vaan sisällä! Ikkunan yläpuolelta tiputtelee vettä tasaiseen tahtiin. Yhtäkkiä olen aivan hereillä! Huudan miehen hätiin ja alan kuivailla kastuneita esineitä. Vedentulo jatkuu ja lattiat pitää suojata. Tulee totaalisen uusavuton olo. Mitä ihmettä tällaisessa tilanteessa oikein pitää tehdä? 36 vuotiaan ensimmäinen ajatus on soittaa isi apuun.

Pikkuhiljaa yritetään rauhoittua. Etsitään vakuutusyhtiön numeroa, etsitään putkimiehen numeroa. Ei muuten ole ollenkaan liian helppoa... Lopulta numero kuitenkin löytyy ja ystävällinen rouva yhdistää Väinölle. Väinö on lupsakka mies, joka tuntee meidän kulmilta joka toisen naapurin jo entuudestaan. On tainnut käydä tässäkin talossa aikaisemmin, niitten aiempien asukkaiden aikaan. "Kyllähän minä tällaisessa tapauksessa normaalisti tulisin itse, mutta kun olen 60-vuotispäivillä. Mutta lähetän teille heti miehen." Ihanaa asua melkein pikkukaupungissa! Väinön lupaama mies tulee alta aikayksikön ja laittaa ripeästi vedet poikki. Yritetään sitten arjen tultua saada vakuutusyhtiötäkin kiinni.

Tiputtelu ikkunan päältä kuitenkin jatkuu hiljalleen. Vuorivillat ovat ehtineet kastua. Laitetaan lämmitin kuivattamaan niitä. Kumma kyllä, vedentulo vaan lisääntyy. Lattiat on suojattuna ja astioita tippuveden alla. Yritetään nukkua. Havahdun yöllä muutamaan otteeseen hereille. Tip, tip, tip. Jotain mätää tässä täytyy olla.

Aamulla saavit on täynnä vettä ja vedentulo on vauhdikkaampaa kuin ennen vesien sulkemista. Ei näytä lupaavalta. Kaikki viksut ja filmaattiset tuttavat on konsultoitu läpi. Paras ohje taitaa olla: "Istukaa sohvan nurkkaan ja korkatkaa pullo punkkua!" Ei tässä kai muutakaan voi. Ruvetaan katsomaan leffaa. Samalla mies kiinnittää huomion seinään, jossa tapetti on alkanut kastua. Apua! Ei täällä mitään vesiputkia mene ja vesikin on suljettu jo edellisenä päivänä. Syyllinen alkaa löytyä. Märät tapetit ovat suoraan keittiön yläpuolella. Ja märkien tapettien yläpuolella on kattoikkuna. Mistään ei näytä lorisevan vettä sisään, mutta ikkunaa raotettua huomataan, että katolle on muodostunut jäästä harjanne jonka taakse vesi on jäänyt ansaan lumen alettua sulaa kovien pakkasten hellittäessä. Tämä vesi lirittelee suoraan seinän väliin pellin saumasta.

Lähden kolaamaan lunta pihalle samalla kun suojalaseihin varustautunut mies roikkuu puolittain kattoikkunan ulkopuolella nakutellen vasaralla ja taltalla jäätä irti. Naurattaisi jos ei vituttaisi niin. Ylimääräinen negatiivinen energia on hyvä purkaa lumikinokseen joka pihalle on taivaalta kaiken aikaa tuprunnut. Ja odotettu ihme tapahtuu, vedentulo lakkaa. Halleluja! Vakuutus ei korvaa, mutta olisi voinut pahemminkin käydä. Taidettiin kuitenkin selvitä säikähdyksellä. Saadaan vähintäänkin rauhassa katsoa tilannetta. Ja uudet tapetit on vähän jo yläkertaan muutenkin suunniteltuna... Tuleepa potkua siihenkin hankkeeseen. Putkimies kävi laittamassa vedet takaisin päälle. Pääsee taas suihkuun.

Onni on kuiva keittiö ja pyykit koneessa.

Väsähtänyt tiistai

Mies kokkaa. Astiat kilahtelevat ja liesituuletin hurisee. Herkulliset tuoksut tupsahtelevat yläkertaan. Akvaario pitäisi siivota, kalat uiskentelevat vähän raukeina ja syövätkin tavanomaista laiskemmin. Laiskottaa. Jos sen siirtäisi huomiseen, taas kerran. Työpäivän jälkeen arki-iltoina on vaikea motivoitua tekemään mitään järkevää. Mieluummin naputtelen tietokonetta tai käperryn sohvaan viltin alle katsomaan telkkarista boksitettuja ohjelmia. Toivottavasti kukaan ei soita ja tarjoudu kylään, olo on järjettömän epäsosiaalinen. Kuin karhu talvipesässään. Pysykää muu maailma ulkona, minä istuskelen täällä ja kuuntelen kun mies kokkaa.

Automatkalla

Hiukan ärtynyt mieliala koko aamun, ei edes mistään erityisestä syystä. Istua jurnutetaan ukon kanssa autossa matkalla vanhuksia tapaamaan. Mielettömän kaunis talvinen maisema avautuu motarin laidalta. Lumihankea, talvisella udulla harsotetut puut, aurinko paistaa ohuen pilven takaa. Mies räplää radiota kanavalta toiselle. Pysyisi nyt jollain kanavalla edes hetken verran. Ärsyttää tuollainen. Olo on nuutunut. Yhtäkkiä mies löytää mieleisen kanavan ja latinorytmit ryöppyävät autoon. "Oye como va!" Pyöreä mies hymyilee kuin hangon keksi, laulaa ja tanssii istuessaan auton ratin takana. Silmät loistaa ja auto mutkittelee ajokaistan reunalta toiselle. Hilpeä tunnelma tarttuu väkisin ja alkaa naurattaa ja laulattaa. Ihana huomata jälleen kerran miten mahtavan onnekas sitä voikaan olla.

Ehkä tarina alkaa

Kirjoittaminen on ollut lapsena tärkeä osa itseilmaisua, ajatusten selventämistä ja toisaalta rentouttava harrastuskin. Vuosien myötä se on unohtunut pulpahtaakseen aina aika ajoin pintaan taas. Viime aikoina minua on patistettu aloittamaan tämä unohtunut harrastukseni uudestaan. Nyt viimein sitten ajatus on kypsynyt mielessäni niin pitkälle että annetaanpas mennä ja kokeillaan. Raamit on nyt luotu.

Luulen että tekstini tulee olemaan enemmän ajatusten virtaa ja päiväkirjamaisia merkintöjä kuin suurta kaunokirjallista saavutusta. Asioita jotka ilahduttavat tai saavat surullisiksi, arkipäivän havaintoja. Tästä se lähtee.