Eilen oli taas hoitopäivä. Jos olisi onnekkaita siimahäntiä liikenteessä tällä kertaa. Kävin Stockalla syömässä salaattia päivällä. Mummeleita ja pappoja istuskeli pöytien ympärillä siemailemassa viiniä puoliltapäivin. Ja leivonnaisia. Turkishatut päässä. Edessäni olevassa pöydässä istui nuori nainen selaillen papereitaan. Viisi ihmistä peräkkäin kävi kysymässä olisiko pöydässä tilaa. Nainen vastasi kaikille myöntävästi. Kaikki istuivat pöytään ja ponnahtivat minuutissa ylös siirtyäkseen toiseen pöytään. Viimein pariskunta istahti pöytään. Ensin vierekkäin. Sitten mies kiersi pöydän istuakseen rouvaansa vastaan. Muutti mielensä ja sittenkin istui takaisin viereen. Levotonta liikehdintää. Saivat kai syödäkseen kuitenkin. Nuori nainen luki papereitaan.
Makuuhuoneessa sänky natisee. Mies kääntyilee unissaan.
Esimies hymyili aamulla merkitsevästi tervehtiessään. Tai hymyili ihan vaan tavallisesti. Tai merkitsevästi? On hankalaa salata asioita ihmisiltä joita näkee päivittäin. Esimies on ainoa joka tietää. Oliko hymy siksi merkitsevä vai ihan vaan tavallinen? Paranoian poikasia ilmassa. Olen tehnyt mahdollisten pettymysten jaksamiseen varasuunnitelmaa. Suunnittelen Espanjan matkaa. Matka menee mönkään jos tärppää. Jos ei tärppää, ei harmita niin paljoa jos lähtee Espanjaan. Ja jos tärppää, Espanjaan pääsee myöhemminkin. Hieno suunnitelma. Nyt pitäisi vielä saada perusteltua esimiehelle miksi olisi tärkeää päästä Espanjaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti