Ajatuksia lapsettomuudesta ja lapsellisuudesta

Kukuin valveilla yömyöhään eilen ja lueskelin lapsettomuuskeskusteluja ja -blogeja. Siinä sivussa popsin jalopenoja puoli purkillista, minkä jälkimainingeista saan nyt nauttia. Erityisesti keskusteluissa moni kirjoittaja tuntuu olevan hirvittävän vihainen ja katkera lapseton. Tietysti keskustelujen yksi tärkeä tarkoituskin on saada tuulettaa omaa ahdistustaan vaikean asian kanssa, mutta joissain tapauksissa nämä aggressiivisimmat tapaukset hyökkäävät voimakkaasti sellaisten kirjoittajien kimppuun jotka edes yrittävät pitää muitakin asioita elämässään tärkeinä. Puhumattakaan jos joku lapsia jo saanut uskaltautuu lausumaan mitään mihinkään liittyen. En haluaisi tulla katkeraksi lapsettomaksi. En halua kuulua samaan joukkoon heidän kanssaan. En saa heidän vihastaan henkistä tukea itselleni.

Siinä vaiheessa kun saimme itse tietää lapsettomuusongelmastamme, oli kolme läheisintä ystäväpariskuntaa raskaana ja neljännellä kaksi leikki-ikäistä. Aikaisemmin sovittu illanvietto heidän kanssaan tuntui raskalta. Nieleskelin kyyneleitä ja en pystynyt halaamaan heistä ketään. Viritin väkisin iloista hymyä huulille. Jollain tapaa erityisesti raskaus tuntui vaikealta ajalta. Selvästi vähensin aktiivista yhteydenpitoa heidän suuntaansa. Nyt kaikki lapset ovat syntyneet ja lähipiirissä on luonnollisesti melko dominoivana keskustelunaiheena pienen vauvan hoito. Tilanne on mystisesti helpompi kun nuo vauvat ovat omia erillisiä ihania yksilöitään.

Edelleen kuitenkin rakkaisiin ystäviini, tuoreisiin äiteihin, on ajoittain haastavaa suhtautua. Olen kai alitajuisesti loukkaantunut heille siitä että he ovat siirtyneet omaan maailmaansa ja jättäneet minut ulkopuolelle. Meidän välisemme suhde on muuttanut luonnettaan ja tärkein tukiryhmäni on kaikonnut ulottumattomiini. En tahtoisi hyväksyä että näin on, mutta tuo tunne ei ole järjellä komennettavissa pois. Samanaikaisesti olen aidosti iloinen heidän lapsistaan ja siitä että he saavat nyt elää tuota elämänvaihetta. Kuukautiskierron vaiheesta riippuen toki kiinnostukseni kakan koostumukseen vaihtelee.

Muut raskaana olevat tai pienten lasten äidit eivät herätä juurikaan samanlaisia tunteita. Tapaan työssäni paljon vauvoja ja leikki-ikäisiä ja heidän äitejään. Minusta se on ihanaa. Koskaan ei tarvitse virittää väkinäistä hymyä huulille vaan vauvat ovat vaan tosi ihania. Etäisempien sukulaisten tai tuttujenkaan vauvauutiset eivät nyt niin kovin voimakkaasti hätkäytä. Edes aborttia harkitsevia raskaana olevia kohdatessa en ole kokenut että se olisi minulta jotenkin pois. Henkilökohtainen suru niillä naisilla tuon päätöksen eteen joutumisesta on vain niin inhimillistä että päällimmäiseksi tunteeksi nousee myötätunto.

No, nyt on lauantai, päivistä hienoin! Huomenna pääsemme tapaamaan taas koko lapsellisten konkkaronkkaa, mutta tämä päivä on parisuhdepäivä. Kunhan rakas mieheni vain eilisen poikain illan jälkeen saa promillet laskemaan sille tasolle että pääsee viettämään sitä kanssani... No. Tämä aamu on minun aamuni!

Herkkuhetkiä

Viinilasillinen hupenee ja ilta pitenee. Istuskelen surffaamassa netistä inspiraatiota huomista armotonta herkuttelua varten. Tulossa on pitkän kaavan mukaan ruuanlaittoa ja nautiskelua, ihan vain meidän kahden kesken. Järjettömän kallis ja odotuksia herättävä viinipullollinen on muhinut kaapissa reilun vuoden odotellen sopivaa hetkeä. Nyt pitää (ja saa) pohdiskella herkulle kaveriksi arvoisensa kumppanit. Onneksi ahkeria blogisteja löytyy joten näyttää että houkutteleva punainen ranskalainen saa miellyttävää seuraa. Vesi kohoaa jo kielelle.

Herätyskello on viritetty soittamaan heti aamusta että päästään tien päälle ja suuntaamaan kauppahallia kohti. Hallissa viihtyisin vaikka aamusta iltaan. On ihanaa kiireettä vaellella notkuvien tiskien välissä, haistella tuoksuja, maistella ehkä vähän juustoja, ihailla raikkaita kaloja ja meheviä lihoja. Ihan tyhjin käsin ei pääse koskaan lähtemään kotiin vaikka ei olisi erityistä tarvetta millekään. Vähintäänkin rapeakuorista leipää ja kielen mennessään vieviä leikkeleitä on pakko saada mukaan, ihan milloin vain. Ja joo, juustoa. No, tällä kertaa pitää pitää katse kellossa että ehditään saman vuorokauden aikana vielä kotiin kokkailemaan herkullista burgundilaista lihapataa. Ja toast skagenia. Ja niitä juustoja.

Mukavaa kun on vapaa viikonloppu. On tässä kahden hengen perheessä aina iloisetkin puolensa. Kivaa kun saa olla täydellisen itsekeskeinen ja keskittyä pelkkään aistien ilotteluun, toisen ja itsensä hemmotteluun. Lauantaina saa syödä ja juoda itsensä nirvanaan ja sunnuntaina potea seuraamuksia vaikka koko päivän. Syödä krapularuokaa. Olla sohvaperunana ja suukotella.

Lumi sulaa, kevättä ilmassa?

Maaliskuu on koittanut ja ensimmäiset lumiukot pihalla. Koko talvi on pakastanut niin reippaasti ettei edes lumipalloa ole saanut puristettua. Pieni tihusadekaan ei oikeastaan haittaa. Vaihteeksi ihan jees. Päivät pitenee kuin salavihkaa. Linnut sirkuttaa ihan mahdottomasti. Naapuruston kissa ei ole näyttäytynyt pitkään aikaan, vieläköhän se köllöttelee uuninpankolla kotosalla? Pikkulinnut uskaltaa hyppiä näkyvillä, kunnes ensimmäinen joutuu surman suuhun. Elämän kiertokulkua. Katoilta putoilee lunta ja jäätä. Tosi korkea harja ja superliukas peltikatto. Silti lumi on tarrautunut tiukasti kiinni. Hentoinen kauhukuva aamuisin siitä että postinkantaja pötköttää lumikuorman alle tampattuna postilaatikoiden edessä. Toistaiseksi vielä postinkantajalla on ollut onnenpäivät...